Kuva Kaukaa

Näin videon
Kuvan kaukaa kaukaisuudesta.
Missä menneet ihmiset,
mustat kuviot valkoisella pohjalla,
heittelivät toisiaan lumipalloilla.
Leikkitellen sotien,
ja jokainen heistä oli iloinen.
Minä tunnistin heidän tunteensa,
kuinka ilo mursi murheensa.
Tunsin ne, vaikken tiedä miten.
Ruumis kuoli, mutta tunne jäi jälkeen,
sata vuotta kului, ja se kumpuaa jälleen...
Kuin aikaa ei olisi olemassakaan.

Ja mietin:
Tuskin kukaan voisi kertoa,
keitä nuo ihmiset olivat.
Nimetä heitä tai ammattejaan,
tai tarinoitaan laisinkaan.

Onko heistän mitään jäljellä?
Siis muuta kuin nuo tunteet.
Filmille kuvatut hymyt.
He eivät tiedä,
miten mä heitä nyt pohdin,
täällä hamassa huomisessa.

Kukakohan, jos kukaan, pohtii minua.
Sadan vuoden päässä, kaukana.
Kun minä olen vuorostani poissa.
Eikä lapsenlasten lapsilla,
ole kuin kuvia ja videoita.

Siis, kun seuraavan kerran näet kameran,
Hymyile.
Sillä et voi tietää,
kenelle kerran hymyilet.