Rakkauskirje Kodilleni

Kautta aikain, mennen ja tulevan

Välistä meren ja taivahan

Löydät kotoni utuisen, rakkahan

Joka murtaa aallon mahtavan

Missä taivaan linnut leikkisät

Jahka myrskytuulihin väsyvät

Löytävät pesän rauhaisan

Oksilta tammien pohjolan

Mihin merten kalat miljoonat

Uloimmat ulapat uhmaavat

Palaavat luota tyrskyjen

Luo vesien, virtojen lempeiden

Missä luonnoltaan jalo on maa

Siitä poikansa synnyn ja elämän saa

Jalo maa antaa jaloa voita

Jaloksi kasvaa myös jalon maan poika

Sieltä jokainen pieni ihminen

Leikkeihin väsynyt lapsonen

Löytää itselleen rakkaimman kehdon

Mättäältä kotimaan lehdon

Voi kupeessa vehreiden kumpujen

Levätä lomassa lehmusten

Kotimaan sylihin taipua

Sen rinnalla unehen vaipua

Nyt kauas on vienyt mut erämaan tie

Ja kauemmas kotoa vielä se vie

Outo on kamara ulkoisen maan

Se viimaa ja kurjuutta tarjoaa vaan

Läpi maiden ja mantujen vieraiden

Vielä saavun mä luoksesi lupaan sen

Kunhan tieni mun kääntyy ja palata saan

Luokse lehdon, ja kehdon ja kotini maan

Runo loppuu, mutta jatkuu myöhemmin kirjoitetuilla säkeillä

Minä tunnen tämän maan

Se on sydämeni koti

Sen pelto ja sen metsä

Sen ranta ja sen joki

Minä tunnen tämän ilman

Sen tuoksun ja sen tuulen

Sen kotipihan männyköissä

Humisevan kuulen

Nyt pois on suru, nyt pois on kaipuu

Jo kotimaa kaikaa, kun lauluni raikuu

Tuttuja metsiä, tuttuja soita

Pohjoiset tammet, ja jaloa voita

Kuule koti, kun sulle mä laulan

Tunnetko poikasi äänen kun nauran

Luoksesi palaan nyt rakkauden tähden

Ja ennemmin kuolen kuin uudelleen lähden

Siunattu tie minut kotiini johti

Jo lähtönsä tyhmyyttä poikasi pohti

Et Idästä, Lännestä mitään sä saa

Mille vertaa ei vetäisi syntymämaa