Pitkänrauhan vuonna, 174, syyskuun viidentenätoista päivänä, Melennon Elheirionin ollessa Valeronin Valtiatar, tapahtui niin, että hänen viisautensa hoviin saapui muukalainen yöstä. Mies, jonka sanoista tultaisiin puhumaan vielä vuosikymmeniä, mutta jotka on nyt jo nyt unohdettu, pois useimpien mielistä. Äidit eivät enää kerro tästä tapahtumasta lapsilleen, eivätkä matkamiehet juorua siitä majatalojen nurkissa. Niihin aikoihin, oli Melennonilla äitinsä jälkeen, tapana pitää avointa hovia, niin, että kaikki, jotka vain jonottaa jaksoivat, pääsivät kuultaviksi Pathír-vuorelle. Sinne saapui ihmisiä, niin läheltä kuin kaukaakin, mukanaan niin valituksia kuin kehujakin, ja ajoittain vain iloisia tervehdyksiä.

Harva vieras kuitenkaan niin herätti kuulijoiden kiinnostusta, kuin se, joka saapui eräänä elokuun iltana, suuren myrskyn runnellessa Valkovuonoa. Kirjoittaja muistaa yhä kaatosateen, ja riehuvan ukkosen, jotka saivat Ertólionin virrat tulvimaan, ja jotka ajoivat Valtiaan Maalatun tornin täyteen, niin että moni vieras oli paikalla vain paetakseen myräkkää. Siispä moni oli vain hiljaa, ja käytti puheenvuoronsa ennemmin salin suurten takkojen ympärillä lämmitellessä. Noin neljänkymmenen vieraan kirjattiin olleen paikalla. Tuo määrä oli kuitenkin suurempi, eivätkä kirjurit ehtineet ottaa tungoksessa lukua kaikista myrskyä paenneista. Heidän lisäkseen paikalla oli hänen viisautensa Valtiatar itse, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa Aibír Nahnan, joka oli paennut veljensä, Sïmrali-huoneen päällikön Nbír Nahnanin kanssa Ethaboksesta. Nämä olivat tietäjiä, eli gêlessarada, joita oli jo tuolloin hyvin vähän pohjoisessa, Náthárábi Irshânkirin johdettua kansansa muualle. Heihin suhtauduttiin varauksella, myös heidän tumman ihonsa vuoksi, mutta Melennon piti heidän mielipiteitään arvokkaina, ja otti ne usein huomioon. Aibír puolestaan, veljeään ja päällikköään enemmän, koki aina syyllisyyttä asemastaan hovissa, ja pyrki tarjoamaan viisauttaan aina kun kykeni, ja vannoutui Elheirionin palvelijaksi oman kansansa sijasta. Heidän lisäkseen oli paikalla don Calaver de Márn, kansleri ja kokenut ritari, joka oli ollut Valtiattaren luotettu jo heidän nuoruudessaan. Vartiostoa oli paikalla tavallinen asetelma, joka tuplattiin väenpaljouden paisuessa. Heidän nenässään oli don Renault du Hilm, Henkikaartin suurmestari, jonka kirjoittaja muiden joukossa tunsi Dunhilminä. Mainittakoon myös, että osaa otti Valtiattaren keskimmäinen poika, Emín ib-Abdelinne, jota kutsuttiin tuolloin Aamulinnuksi (Siinä missä hänen äitiään Melennonia kutsuttiin Yölinnuksi).

Tällaiseen huoneeseen ja seuraan saapui salamoiden keskeltä myöhään iltapäivällä uusi vieras huoneeseen. Vartijat eivät aluksi tahtoneet päästää sisään miestä, joka oli litimärkä, ja liikkui kyyryssä kuin noita, tai kirottu vaeltaja. Ja kuitenkin Emín, jonka itsetuhoinen hyväsydämisyys pakotti kohtalon kättä tuona iltana, vaati, että mies päästettäisiin sisään lämpöön. Niinpä hänet laskettiin sisään, prinssin typeryyden nojalla. Silloin uskottiin, että tämä mies vain asettuisi takkojen ääreen, kaltaistensa joukkoon lämmittelemään. Nyt tiedetään, ettei koko huoneesta olisi voitu löytää hänen kaltaistaan. Ja astuessaan esiin, puhujan sinetille Valtiattaren eteen, nousi hän täyteen pituuteensa, joka oli suurempi kuin kenelläkään tuossa hovissa. Painon tippuessa hartioiltaan, tuntui hän kantavan itseään kuin korkea aatelinen; kuin mahtava kuningas. Eikä kaavun alta paljastunut hirviötä, eikä noitaa tai mitään iljettävää, vaan komea valeronilainen mies. Nuori hän oli, mutta huoli ja murhe olivat jo jättäneet jälkensä häneen, ja hänen hiuksensa olivat valkeat kuin lumi. Eivät valkeat, kuten joillain Arinothi-heimon jäsenillä on syntyjään, vaan kalpeat ja elottomat, kuin tämä mies olisi täysin karkaistu ilosta ja elämästä.

Tähän vartijat vastasivat omituisella tavalla. Myös heidän täytyi tuntea miehen huolestuttava olemus, ja he astuivat Valtiattaren eteen suojatakseen hänen viisauttaan. Kädet miekoillaan he odottivat, valmiina iskemään, mikä kiinnitti koko huoneen huomion myrskystä saapuneeseen mieheen.

“Enkö ole valeronilainen?” muistetaan miehen sanoneen, ennen mitään muuta. “Enkö ole vapaa mies, kaikkien näiden joukossa? Valtiatar, minä puhuisin, jos minua vain kuunneltaisiin. Jos siis puhuisin, niin kuunneltaisiinko minua?”

“Etkö ole valeronilainen? Etkö ole vapaa mies”, Valtiatar vastasi viekkaasti, niin kuin hänellä oli tapana. Moni tietääkin, että nokkelat sanat kiehtoivat Valeronin Yölintua, ja kiinnittivät aina hänen huomionsa. “Sinua kuunnellaan, kuten jokaista näiden joukossa”, hän totesi, vartioiden harmiksi, sillä he veikkasivat miehen arvaamattomaksi. Aibír eritoten paljasti salaa huolensa; kenties gêlessaradan silmät näkivätkin silloinkin jotain, mikä oli muille näkymätöntä.

“Minä kiitän teitä, Valtiatar Melennon”, totesi muukalainen, ja kumarsi hieman, muttei kohdannut Valtiattaren silmiä. Ihmeissään hän katseli huonetta ympärillään, kuin ei olisi voinut uskoa silmiään. “Mieleni teki nähdä Valeronin korkea hovi huipullaan! Sen voiman ja viisauden keskipäivän loistossa!”

“Nyt olette sen nähneet”, totesi don Calaver, ja heilautti kättään.

“Huoneen olen nähnyt. Hovin kiviset seinät, Istuimen hiotut pilarit”, mies vastasi, ja kohtasi tällöin viimein katseet valtaistuimen ympärillä, ensin Emínin, ja sitten hänen viisautensa, Melennonin.

“Kertokaa minulle, Melennon Elheirion, oletteko te niin viisas kuin sanotaan?” hän jatkoi. Se vasta kohun nostattikin, eikä moni maanmies olisi kehdannut nimetä Valtiatarta hänen ja hänen uskottujensa kasvojen edessä. Jälleen tahtoi moni poistaa hänet huoneesta, takaisin myrskyyn, mutta Melennonin kiinnostusta ei voitettu.

“Kukaan, joka on viisas ei pidä itseään viisaana”, Melennon vastasi. “Jos olen viisas, olen viisas mielessäni, en kielessäni. Mutta vastatkaa te puolestanne minulle, millaisena itseänne pidätte? Rohkeutta teillä on, se on kaikille nähtävillä, mutta oletteko te viisas?”

“Päinvastoin”, mies vastasi. “Olen suurin hölmö taivaan alla. Mihin kuljenkin, sieltä kaikkoaa kaikki viisaus.”

Tähän tapaan he keskustelivat, Valtiatar ja muukalainen, vielä pitkään. Eikä kukaan enää muista kaikkea mitä he sanoivat, eikä niinkään edes ymmärtänyt, sillä jokainen sana tuntui kantavan monta merkitystä. Myöhemmin, kun muukalainen tunnettiin paremmin, pistettiin hänen sanansa paremmin muistiin. Mutta paljon varmasti sanottiin tässä, ennen kuin moni tajusi kiinnittää huomiota sanottuihin sanoihin.

“En tiedä nimeänne, mutta sananne paljastavat enemmän kuin uskon teidän tahtovan”, Valtiatar sanoi lopulta. “Nokkela te olette, ja taitava sanojenne kanssa. Te tahdotte mitata viisauttani? Tehkää se, kysykää, ja Valtiattarenne vastaa. Mutta tietäkää, mikä minulta vaaditaan, minä vaadin takaisin samalla mitalla.”

“Olkoon niin”, muukalainen totesi. “Kertokaa minulle, Valtiatar, onko pahempi tappaa kuin vangita?”

“On. Sillä vanki voi vapautua. Vangittu menettää hetken elämästään, kuollut menettää sen kokonaan”, Melennon kertoi mietittyään hetken. “Vastatkaa te minulle, mikä on Valeron?”

“Se on sivilisaatio”, muukalainen vastasi heti. “Kirkasmiekka ja Arinothin-heimo perustivat järjestyksen kaaoksen keskelle, mutta ajatus on noita vanhempi. Kun ihminen ensimmäisen kerran saapui tähän maahan, Valeron levisi sen mukana, jo ennen kuin yhtäkään lakia oli kirjoitettu. Minä kysyn teiltä vuorostani: Miksi elämällä on arvoa?” Vastaus teki selvästi vaikutuksen Melennoniin, ja tällä kertaa hän mietti vielä aiempaa pidempään. Muukalainen ei kuitenkaan kiirehtinyt, vaan odotti kärsivällisesti, rauhassa paikoillaan.

“Lopulta elämä on kaikki, mitä meillä on”, Valtiatar vastasi. “Valta, ilot, surut, rikkaudet… kaikki ne ovat vain koruja elämän rinnalla. Tässä maailmassa ei ole mitään elämän vertoista.” Niin kirjoittaja, kuin moni muukin muistaa, että toisin kuin Valtiatar, ei muukalainen vaikuttanut tyytyväiseltä saamiinsa vastauksiin. Harmissaan hän oli, ellei suorastaan tuskissaan. Kenties Melennon yksin ei tätä huomannut, sillä oli liian innoissaan pelistä.

“Kertokaa”, Valtiatar kehotti. “Mikä on Valeronin vanhin laki?”

“Te oletatte, että minä vastaan ‘Kunniankukkulan Todistus’. Se että Imperiumin valta tulee aina sen jäseniltä, eikä jäsenten valta Imperiumilta. Mutta se on väärin”, muukalainen vastasi julkeasti. “Sillä kuten Gendorill toteaa, laki ennen lakia on kirjoitettu ihmisten sydämiin, eikä tuhrattu paperiin, tai kaiverrettu kiveen. Alhainen laki palvelee oikeuksia, muttei määritä niitä.” Se vastaus sai monen supisemaan, ja Calaver de Márn, joka oli legalisti, suuttui siitä suuresti. Valtiatar tahtoi kuitenkin jatkaa, ja hiljensi hopeakanslerin.

“Te puhutte kuin tietäjä”, Valtiatar kehui. “Kysykää minulta.”

“Mitä on tämä elämä, joka on teidän mielestänne kaikki, mitä meillä on?” muukalainen kysyi. Se sai Valtiattaren säpsähtämään, ja yllättyneenä hän nojautui taakse tuolillaan.

“Olla elossa”, Valtiatar vastasi varovaisesti, mutta epätavallisen hiljaisella äänellä. “Hengittää. Omata hakkaava sydän.”

“Meillä ei ole muuta, kuin sydämemme lyönnit?” muukalainen kyseenalaisti, kylmällä äänellä. Elävän miehen huuliltakin sanat tuntuivat työntyvän kaukaa, manalan hyisistä syvyyksistä, eikä kukaan tohtinut edes hiljentää miestä. Melennon mietti pitkään, tutkien edessään seisovan miehen kasvoja.

“Kuinka kauan minä tulen elämään?” Valtiatar kysyi, irrottamatta silmiään muukalaisesta.

“Siihen en voi vastata.”

“Et voi, vai et tahdo?” Valtiatar kysyi, muttei saanut vastausta. “Hyvä on, sitten pelimme lienee ohi.” Melennon siristi silmiään, ja pohti vielä pitkän tovin. Valtiattaren vallassaan oli häätää mies, mutta hänen kiinnostuksensa oli liian suuri, ja niin oli myös hänen poikansa, Emínin. Typeryydessään Aamulintu astui esiin, ja esitti uuden, pahan kysymyksen.

“Te ette kerro elinvuosista. Kertokaa sitten, koska Valtius siirtyy hänen lapsilleen?”

“Melennon Elheirionin lapsista ei tule koskaan Valtiaita”, muukalainen vastasi, sylkien suustaan kirotut sanat. Kaikki ne kuulivat, ja tunsivat ihollaan, kuin jäinen tuuli olisi hyökännyt huoneeseen, heittäen sen ovet auki. Pitkään ei kukaan sanonut mitään, ja tyrmistyksen vallitessa huoneessa, katosi muukalainen takaisin myrskyyn, jättäen salin ja sen äimistyneen väen keskenään hiljaisuuteen.

Siitä sana levisi kuin kulovalkea, kuuntelijoiden jätettyä tornin. Kapakoissa he kertoivat näkemästään, ihmeellisestä miehestä, joka oli puhunut kuin tietäjä tai viisas kuningas Valtiattarelle itselleen. Vastannut viisaasti ja oikein kaikkeen. Ennen kaikkea puhui kansa nyt Syysennustuksesta. Vastauksesta muiden joukossa, joka lupasi, etteivät hänen viisautensa, Valtiatar Melennonin lapset, koskaan istuisi hänen tuolillaan. Elos-eán Anthirio, hänen vanhimpansa, Valeronin kruununprinssi; Emín-anda Náhran, Aamulintu, hänen keskimmäisensä; ja Emrin-neile Samlás, hänen nuorimpansa, jonka koti oli myöhemmin Belanbós, kaukana idässä. Kukaan näistä ei tulisi olemaan Valtias, tai niin moni alkoi uskomaan, eikä juoruja saatu hillittyä, niiden levitessä kaikkialle Valeroniin.

Enemmän kuin keneenkään muuhun, vaikuttivat huhut Elosiin. Elos-eán oli kultainen prinssi. Moni kutsui häntä Elos Kauniiksi, hänen ulkonäkönsä vuoksi, eivätkä kehut olleet liioiteltuja. Moni koki Eloksen häiritsevän komeaksi, jopa virheettömäksi. Syvät, kehäkukan keltaiset hiukset, ja silmät kuin säkenöivät smaragdit. Syvä, pehmeä ääni, ja rento mutta luja olemus, joka veti huomiota vaivatta puoleensa. Ja samalla hän oli viisas, nokkela mieleltään, tietävä monessa aiheessa, ja väkevä soturi. Aina oli Elos hovin ja veljiensä kateellisuuden kohde, ja ylivoimainen vastustaja. Siksi ajatus siitä, ettei Elos olisi koskaan Valtias, vaikutti täysin käsittämättömältä monille, myös Elokselle itselleen.

Kirjoittaja pitää sitä, mitä Elos ib-Abdelinnelle myöhemmin tapahtui yhtenä Pitkänrauhan suurimmista tragedioista. Yhä tänä päivänänkin se on osoitus siitä, miten kauniitkin asiat voivat kuihtua ja kuolla pois. Elos Kaunis, luvattu prinssi, ja hänen ankara kohtalonsa.

Pitkään ei Elos välittänyt sanoista, vaan jatkoi sinnikkäästi elämäänsä.

“Totuus on erillään sanoista”, hän kertoi veljelleen Emínille. “Kohtalo taas on aviossa omien tekojemme kanssa.” Mutta ajan kuluessa alkoivat sanat syystä tai toisesta vaivaamaan Elosta. Hitaasti, päivästä toiseen ne tekivät syvemmän loven hänen sieluunsa. Kirjoittaja voi todeta, että kenties Elos alkoi tällöin epäilemään, jospa muukalaisen sanoissa olisikin ollut pala totuutta, ja epävarmuus kasvoi hänen salaisissa ajatuksissaan. Silloin hän kertoi veljelleen: “Hulluja on maailma täynnä. Turhaan me heidän sanojansa pelkäämme, kunhan uskallamme vastata omillamme!” Ja salaa hän lähetti ritareita etsimään tätä muukalaista, ja Salaisen poliisin selvittämään kuka tämä oli. Pian otti hän osaa aina, kun Valtiatar piti avointa hovia. Harva silloin ymmärsi hänessä kasvavan varjon, lukuun ottamatta yhtä. Pappi susille, don Mundus Menderick oli saapunut jo nuorena ritarina Melennon Elheirionin äidin, Elezarran Elheirionin hoviin, ja oli niistä päivistä lähtien ollut rakastettu hahmo, ja arvostettu neuvonantaja. Nuoruuden erimielisyyksistä huolimatta oli hänen ja Melennonin välille syntynyt vankka ystävyys, ja Valtiatar luotti Susipappiin enemmän kuin yhteenkään muuhun neuvonantajaansa.

“Anna sen olla”, Mundus neuvoi Elosta. “Ajallaan tuulikin tyyntyy ja tuivertaa. Älä anna sanoille valtaa, joka ei niille kuulu!” Mutta neuvot eivät uponneet Elokseen, joka unohti ne nopeasti, jokaisen harmiksi.

Vaikka ritarit ja poliisit eivät koskaan löytäneet muukalaista, sai Elos pian sen mitä luuli tahtovansa. Joulukuun alussa saapui jälleen nimetön muukalainen hoviin, tällä kertaa Istuinpalatsiin itseensä, joka oli Valtiaan tornia suurempi. Ja nyt oli Elos odottamassa, äitinsä paikalla korvaajana, ja hänen silmänsä syttyivät miehen ilmestyessä valtaistuimen eteen. Supina ja juoru täyttivät väen istuimen ympärillä, ja Elos korotti äänensä.

“Tämä on siis se, jonka sanoista olen kuullut paljon”, hän sanoi, ja niin kuin tiedettiin, oli Eloksen ääni hänen tahtoessaan komentava ja vankka, ja tuntui jyrisyttävän palatsia sen perustuksia myöten. “Pitkään olen sinua etsinyt, tahtonani haastella kanssasi.”

“Nyt on etsintäsi päättynyt”, muukalainen vastasi. Ja laskiessaan huppunsa oli hän kirjoittajan mielestä vanhentunut entisestään, ja yhä aiempaa raihnaisempi. Nyt oli viimeinenkin kauneus lähtenyt kasvoista, mutta ylpeys säilyi yhä.

“Kerran testasit äitiäni, ja puhuit pahasti hänen lapsistaan”, Elos totesi, ja puhui Melennonin, äitinsä puolesta, tämän suostumuksesta.

“Puhuin totta”, mies vastasi.

“Liekö niin?” Elos pohti. “Mutta kuka tietää tulevaisuudesta? Kuka voi sanoa mitä huominen tuo tullessaan? Jos joku, niin onko hän prinssi, vai muukalainen yöstä?”

“Kenties molemmat”, muukalainen vastasi. “Totuus on totuus, riippumatta siitä miltä huulilta se sanotaan. Valehtelija voi kertoa totuuden, ja vilpitön voi kertoa valheen.”

“Myös valehtelija voi kertoa valheen”, Elos muistutti. “Paljon on puhuttu siitä mitä olet sanonut. Mutta kertokaa, mitä todisteita teillä on tukemaan kertomaanne?”

“Niille, jotka eivät tahdo uskoa, ei ole olemassa riittäviä todisteita”, muukalainen kertoi, ja huokaisi syvään.

“Te loukkaatte minua”, Elos totesi silloin. “Loukkaatte perhettäni, Istuinta ja koko Valeronia!”

“Minä en loukkaa teitä, prinssi Elos”, muukalainen vakuutti. Tästä tiedetään kertoa, että sanat erosivat siitä, miten muukalainen tavallisesti puhui. Vakaa ja kylmä apatia väistyivät tässä aidon surun tieltä, eikä kirjoittaja ole unohtanut tätä seikkaa tähänkään päivään mennessä. “Minun aikeeni täällä eivät ole pahat”, hän jatkoi.

“Mitä sitten tahdotte, mies hyvä?” Elos kysyi.

“Kerran pelasin peliä äitinne, Valtiattaren kanssa”, muukalainen kertoi, ja kumarsi syvään naiselle, joka istui Eloksen takana. “Nyt tahdon tehdä samoin teidän kanssanne, ja uskon, että te tahdotte sitä myös.”

“Olette oikeassa”, Elos sanoi, ja suostui peliin. Aibír, joka oli gêlessarada, kehotti häntä kieltäytymään, kuten teki myös hänen veljensä Emín, joka jo nyt pahasti pelkäsi pelin vain pahentavan tilannetta. Mutta Eloksen mieli ei kääntynyt, ja hän hyväksyi muukalaisen haasteen.

“Minä kysyn ensimmäisenä, ja odotan vastausta”, Elos julisti. “Vastatkaa minulle: Kuka on suurin Valtiaitten joukossa?”

“Himlahír Kolmas oli Valtiaista pisin”, muukalainen vastasi.

“Nokkelasti vastattu”, Elos naurahti. ”Vaikka uskon että ymmärsitte tahallanne väärin.”

“Lienee vuoroni”, muukalainen totesi, välittämättä Eloksen piinasta. “Vastatkaa minulle, onko pahempi tappaa kuin vangita?”

“Vangita!” Elos totesi heti, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. “Tappaminen on suuri synti, johon pitäisi nojata vain muuta elämää suojeltaessa! Kuka kehtaisi sen kiistää?” Elos nosti kätensä osoittamaan muukalaista, ja korotti ääntään. “Kuuntele nyt tarkkaan, sillä minä kysyn tarkkaan! Kuka on Valeronin Valtiaista paras?”

“Paras?” muukalainen toisti pettyneeseen sävyyn. “Linúlanda Elheirion”, muukalainen vastasi.

“Valkoinen Linúlanda?” Elos hymähti. “Parempi kuin Kastanárion? Parempi kuin Kirbane tai itse Gendorill Kirkasmiekka?”

“Paras puhumaan, paras laulamaan, paras shakissa, paras laivanrakentaja. Linúlanda oli monessa asiassa historian paras.”

“Laulamisessa…” Elos parahti. “Tuskin puhuin laulamisesta, mies hyvä!”

“Sinä kysyit, ja minä vastasin”, muukalainen totesi. “Ja vuoro vaihtuu. Minä kysyn: Miksi elämällä on arvoa?”

“Totta kai sillä on arvoa”, Elos jyrähti. “Jokainen ihminen on erityinen. Lahja Jumalalta Valeronille! Se on yksi perusoikeuksista! Ilman oikeutta elämään koko yhteiskunta sortuisi, ja ihmiskunta olisi tuhoon tuomittu”, Elos kertoi, tuomitsevainen ilme kasvoillaan. “Minulle se on selkeää, mutta olenkin kasvanut nuoresta asti hallitsemaan, toisin kuin teidän kaltaisenne!” Hänen äänensävynsä järkytti kuulijoita, ja Emín astui eteenpäin, asettaen kätensä veljensä olalle. Tähän tapaan ei Eloksen nimittäin tiedetty puhuvan, ja tavallisesti olivat hänen sanansa rauhallisia ja kilttejä, eikä hän koskaan loukannut ketään, muuta kuin veljellisesti pilaillakseen.

“Nyt kysyn niin, että edes sinä et voi luikerrella siitä”, Elos julisti. “Kuka Valtiaiden joukossa on tuonut eniten onnea Valeronin kansalaisille?”

“Toivon mukaan häntä ei ole vielä kastettu Valtiaaksi”, muukalainen vastasi.

“On tuonut”, Elos painotti. “Menneisyydessä!”

“Arénnon, Gendorillin seuraaja”, mies vastasi viimein. “Hän piti kasassa Kirkasmiekan toiveen, hyläten samalla omat unelmansa. Jos hän olisi tahtonut tuhota Valeronin, tai tehdä siitä tyrannisen helvetin, kukaan ei olisi voinut estää häntä.”

“Arénnon ei ollut koskaan Elheirion”, totesi Emín nyt vuorostaan. Pitkään oli prinssi vain kuunnellut hiljaa, kiinnostuneena sivusta.

“Eikö Valtiuus ole niin paljon enemmän kuin nimi ja kaste, prinssi?” muukalainen hymähti, nyökäten Aamulinnulle.

“Nyt kysyn jälleen”, hän jatkoi. “Mitä on elämä, joka on mukaanne Jumalan lahja ja ihmisen oikeus?”

“Sinä olet vastannut epärehellisesti kaikkeen mitä olen kysynyt!” Elos totesi jyrkästi. “Miksi sanoisin enää sanaakaan teille? Sanotte, ettette tahdo pahaa, mutta sananne ovat kavalia, ja vastauksenne oikukkaita!” Muukalainen ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan seisoi hiljaisena paikoillaan, yhä itse odottaen vastausta omaan kysymykseensä.

“Elämä on sitä, kun ei ole kuollut. Kun saa nauttia ruoasta ja juomasta! Kun saa kokea maailman!”

“Ja kuitenkin niin moni on nälkäinen ja janoinen”, muukalainen totesi. “Niin moni kokee tuskaa…”

“Minun vuoroni”, Elos keskeytti, epätavallisen turhautuneena. “Ja minun viimeinen kysymykseni”, hän sanoi, ja osoitti jälleen sormensa muukalaista kohti.

“Kuka, sinä, olet?”

“Eksynyt, uneton, levoton, murtunut…”, muukalainen vastasi.

“Mitä sinä haluat?”

“Rauhaa”, mies vastasi.

“Olen kuullut tarpeeksi”, Elos mutisi. “On selvää, ettei sinulla ole mitään järkevää sanottavaa. Lähde, eksynyt, uneton, levoton, murtunut… mikä ikinä nimesi onkaan. Ja minne ikinä menetkin, minä toivon, että löydät sieltä etsimäsi rauhan.” Muukalainen jakoi vielä pitkän katseen prinssin kanssa. Sitten hän kumarsi, syvään ja hartaasti.

“Kiitos, prinssi Elos. Sen teen”, muukalainen sanoi, ja laski huppunsa. Niin hän katosi huoneesta, ulos raskaista ovista, eikä häntä enää nähty pitkään aikaan. Samoin katosi Elos, joka jäi vain hetkeksi saliin, ja pyyhälsi sitten pois omiin oloihinsa.

Kuten Emín oli epäillyt, ei keskustelu tuonut mitään hyvää maailmaan, eikä varsinkaan Elokselle. Ensimmäisen viikon vaikutti kultainen prinssi vahvalta. Vakaasti hän hymyili, puhui, kehui ja nauroi. Mutta vähän kerralla vetäytyi hän enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Moni pohti mitä prinssille oli tapahtunut, ja jotkut puhuivat jopa, että muukalainen olisi kironnut hänet sanoillaan. Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi Valtiatar Melennon puolestaan ei ollut muuttunut, vaan pysyi omana karismaattisena itsenään. Niin, se minkä Melennon oli helposti unohtanut, oli jäänyt vaivaamaan ja riivaamaan Elosta.

Tämän ymmärtääkseen, täytyy lukijan tuntea Elos, myös sellaiset asiat, jotka eivät koskaan nähneet julkisuutta. Sanomattomat salaisuudet, jotka vain hänen perheenjäsenensä todella tiesivät, ja heistäkin vain muutamat. Kultaisen Eloksen katkeruus alkoi nimittäin jo varhain. Kipu ja kirvellys asui aina prinssin sielussa. Edes kaikessa viisaudessaan ei Elos nimittäin koskaan pystynyt hyväksymään sitä, että oli Valtiattaren poika. Elos vihasi veljiään jo heidän syntyessään, ja vihasi myös Valtiutta, sen siirtyessä hänen mummoltaan Elezarranilta, hänen äidilleen Melennonille. Elinvoimainen Elos, jota kaikki rakastivat, mutta joka ei tyytynyt siihen rakkauteen, jota hänen äitinsä lapsilleen näytti, eikä siihen aikaan, jota hänen äitinsä nyt lapsensa kanssa käytti. Mitä hän sydämessään todella tunsi, sitä eivät edes hänen veljensä voineet varmuudella sanoa. Voima, joka odotti häntä, muodostui varmaan lopulta pakkomielteeksi Elokselle, ja siksi pelkkä ajatus sen menettämisestä tuntui kamalalta. Hänestä tuli pian vihainen, ja niinkin vainoharhainen, että hän alkoi epäillä omia veljiään hänen syrjäyttämisestään, ja äitiään taioista, joilla tämä pyrki pidentämään hallintokauttaan Eloksen kustannuksella.

Kirottu muukalainen saapui vielä kerran Melennonin hoviin. Helmikuun ensimmäisen päivän iltana, 175, piti Melennon hovia Joutsenportin, eli Elulotin kaupungissa, eteläisessä Eyldissa. Siellä vietettiin suuria kestejä, kaupungin seremoniallista neljätuhatvuotisjuhlaa. Moni oli sinne kokoontunut juhlimaan, mutta itse hoviin otti osaa vain muutama ihminen. Melennon siellä oli, hänen poikansa Emínin ja veljensä Maldúnin kanssa. Muitakin oli paikalla, kuten sir Aaron Bridd, sir Obert Toenilainen ja ennen kaikkea Susipappi, Mundus Menderick. Kirjoittaja muistaa yhä tuon yön, jona hirvittävä pakkanen runteli pohjoista Valeronia, niin että koko lumenpeittämä maailma kimalteli timanttien lailla. Sellaisesta yöstä saapui pieneen, kapeaan saliin pahamaineinen mies. Mustassa kaavussaan hän astui sisään, paljastaen tuttuun tapaan valkean päänsä, ja entistäkin kalpeammat kasvonsa.

“Sinun sanasi ovat saaneet aikaan paljon pahaa”, sanoi nyt puolestaan Susipappi, ja astui miehen eteen.

“Minä todella olen pahoillani siitä”, vastasi muukalainen. “Minä olen paha mies, mutta toivon että uskot minua, Susipappi, kun sanon saavani lohtua siitä, kun itse tiedän että tahtoni ei ole satuttaa ketään. Jos näkisit sydämeeni, tietäisit että omatuntoni on puhdas.”

“Se mitä näkisin jää vain Jumalan tiedoksi, sillä sellaista voimaa ei minulla ole”, Mundus totesi. Siristetyin silmin hän tutki muukalaisen kasvoja, ja pohti.

“Kerrotko minulle nimesi? Arvostaisin sitä”, Mundus sanoi.

“Nimeni?” muukalainen toisti hiljaa. “Minulla ei ole nimeä.”

“Jokaisella on jokin nimi, ellei ole kasvanut villi eläinten seurassa.”

“Se on totta”, muukalainen myönsi. “Mutta enkö sanonut kerran, että Valtiuus on enemmän kuin nimi ja kaste? Samoin ihmisyys, se kuka on, on enemmän kuin nimi ja kaste. Minä olin kerran ritari. Minua kutsuttiin suureksi sankariksi, kun ratsastin sotisovassani Valeronin aroilla ja aukioilla. Vartioin sen metsiä ja rantamaita soturina, päihitin sen vihollisia.”

“Se on jaloa elämää”, Susipappi sanoi.

“Kenties, mutta vuodesta toiseen opin pettymään. Mistä ikinä katosivat rikolliset, siellä ihmiset alkoivat taistelemaan keskenään. Missä ikinä saatiin silta rakennettua, siellä kilpailtiin siitä, kuka saa ylittää sen ensimmäisenä. Missä saatiin hyvä sato, sinne tuli nälän tilalle kateus. Niin, mitä enemmän taistelin, sitä enemmän maailma taisteli vastaan. Ihmisistä tuli ilkeitä. He kiusasivat toisiaan, tappelivat pienistä, mitättömistä asioista. Hyvistä asioista! Silmieni edessä tekemäni työ muutti kaiken hyvän pahaksi, ja maailma kääntyi itseään vastaan. Silloin kaikki mitä minä olin, kääntyi ympäri. Kaikki mihin olin syntynyt ja kaikki mihin olin kasvanut. Kaikki katosi silloin tuhkana tuuleen. Siksi on turhaa kysyä nimeäni, sillä se ei tarkoita mitään. Sitä ei ole enää, niin kuin ei myöskään miestä, joka sitä nimeä kerran kantoi.” Pitkään mies puhui, pidempään kuin koskaan ennen, ja jokainen joka salissa silloin oli, kuunteli jännittyneenä kylmiä sanoja.

“Mikä on tarkoituksesi?” sir Mundus kysyi vihdoin, muukalaisen hiljettyä. “Ja miksi saavuit Valtiaan torniin syksyllä?”

“Olin kuullut tarinat Valeronista loistossaan. Istuimen kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta. Melennonin viisaudesta ja Eloksen kauneudesta. Paljon oli minulta kuitenkin salattu, joten tahdoin nähdä itse sen, miten lähelle totuutta tarinat pääsivät. Nähdä millainen mies Elos ib-Abdelinne todella oli.”

“Ja mitä totesit, jos rohkenet sanomaan?” Mundus pohti.

“Sen mitä pelkäsinkin”, muukalainen vastasi. “Itseni.” Mundus kurtisti kulmiaan.

“Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta oletteko… tai olitteko te… Elos?” hän kysyi. Muukalainen hymähti, ensimmäistä kertaa koskaan.

“Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta ei, minä en ole. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan Elos. Mutta paljon minä hänestä opin, ohjaamaan pimeää tietäni.”

“Entä nyt?” Mundus jatkoi. “Hän ei ole täällä, ja Valtiattaren kanssa sinä olet puhunut ennenkin. Tuskin sinä minut tahdoit tavata.”

“Tulin pyytämään anteeksi”, muukalainen sanoi, ja vilkaisi Susipapin olan yli Valtiattareen, ja hänen perheeseensä. “Anteeksi kaikkea sitä, mitä sanani ovat aiheuttaneet, ja tulevat aiheuttamaan.”

“Siinäkö kaikki?” Mundus kysyi, hetken odotettuaan.

“Minä todella tarkoitan sitä mitä sanon”, muukalainen vakuutti. “Mutta maailma olisi liian hyvä, jos sanat voisivat korjata toisten sanojen tekemän vahingon.”

“Se lienee totta”, Melennon sanoi, viimein valtaistuimeltaan. “Olet langettanut varjon rakkaan poikani ylle.”

“Aiotteko kostaa sen minulle?” muukalainen kysyi. “Jos niin tahdot tehdä, tiedä, etten syytä teitä, eikä teidän tulisi syyttä itseännekään. On hyvä asia rakastaa, ja puolustaa niitä, joita rakastaa.”

“On myös hyvä hallita oikeudenmukaisesti, jos siihen on annettu valta”, Melennon vastasi, saaden muukalaisen hymähtämään toisen kerran.

“Kenties teissä on viisautta kuitenkin”, muukalainen hymähti. “Minä lähden nyt viimeisen kerran. Tämän jälkeen en palaa enää luoksenne.” Niillä sanoilla hän kääntyi, ja asteli hitaasti kohti suurta ovea salin päässä. Kirjoittaja muistaa yhä hiljaisuuden, joka häntä seurasi, ja kylmässä salissa kolisseet kuluneiden saappaiden äänet.

“Odottakaa”, huudahti Emín miehen perään, valtaistuimen viereltä. “Teidän kysymyksenne…” Tämä sai muukalaisen vielä kääntymään, ja kohtaamaan prinssin. “Minä olen miettinyt sitä. Te kysytte: mitä on elämä? Eikö elämä ole sitä, että voi elää. Vaikuttaa maailmaan ympärillään, ja tehdä sen paremmaksi kuin eilen!” Tämä sai muukalaisen kasvot vääntymään haikeaan hymyyn, ja hän huokaisi syvään, niin että kaikki salissa kuulivat sen.

“Eläminen on maailman parantamista?” hän toisti. “Voi Aamulintu, miten monet syntyvätkään kuolleina.”

“Onko olemassa oikeaa vastausta?” Emín huusi vielä, ja hänen särkyvä äänensä paljasti hänen murheensa.

“En tiedä”, muukalainen vastasi. “En usko.” Sitten hän katosi, ulos, takaisin lumisateeseen. Ja kun Emín typeryyttään nousi, ja säntäsi hänen peräänsä lumeen. Juosten tuon muukalaisen perässä, ei hän enää löytänyt miestä. Rauhallisin välein askeleet kulkivat pitkin linnakkeen pihaa, kunnes ne katosivat tyhjään, keskelle lumihankea, kuin omituinen muukalainen olisi muuttunut linnuksi, ja lentänyt pois.

Sen koommin ei hän, eikä kukaan muukaan koko maailmassa nähnyt tuota miestä. Mutta hänen sanansa jäivät elämään jokaisen ne kuulleen mieleen, eivätkä tahtoneet jättää kuulleita korvia. Elos enemmän kuin kukaan muu jäi niihin loukkuun. Mihin ikinä hän menikään, törmäsi hän noihin sanoihin, ja ne löysivät hänet niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Eloksen sortuminen on jotain, mikä pysyi pitkään piilossa maailmalta. Valtiaallisen perheen sisäinen salaisuus, joka oli niin kitkerä totuus, ettei kukaan tahtonut edes puhua siitä. Niin myös Emínin kanssa, jonka oli vaikea hyväksyä veljensä muuttumista. Pian katosi Elosin kauneus, sitten jalous ja lopulta viisaus. Kohta ei ollut jäljellä muut kuin katkeruus. Elos eli melko pitkään, ja enemmistön vuosistaan kärsi hän hiljaisesti, ahdistuksen ja epävarmuuden kiusaamana. Valtiudesta, hänen suurimmasta unelmastaan, koetusta kohtalosta ja oikeudestaan, tuli hänelle pelon kohde, sen lipuessa vähän kerralla kauemmas hänestä. Samalla Melennon Elheirion, Valtiatar, hänen äitinsä, eli terveenä ja iloisena, ja tuli eläneeksi tiedetysti pisimmän elämän kaikkien Valtiaitten ja Valtiattarien joukossa.

Vain vuotta myöhemmin Elos-eán Anthirio kuoli, kalpeana ja hourailevana, omaan huoneeseensa ankaraan aivokohtaukseen. Tapahtuma järkytti Valtiatarta ja hänen perhettään, kuin myös koko Valeronia, joka yhä säilytti vahvan ja kunniakkaan kuvan Elos-rakastetusta, Valeronin kultaisesta prinssistä. Vasta tällöin kirjoittaja kokee, että Melennon ymmärsi oman osansa poikansa kohtalossa, eikä tiettävästi koskaan enää toipunut ajatuksesta. Melennon kuoli satavuotiaana, vain viikkoja poikansa jälkeen. Poikansa, joka ei koskaan saavuttanut suurinta unelmaansa, Valtiutta. Elos eli koko elämänsä suunnitellen tulevaisuutta, kykenemättömänä nauttimaan nykyhetkestä. Ensimmäiset lapsensa hän sai ollessaan jo yli viisikymmentä, sillä kuten kirjoittaja osaa sanoa, tahtoi hän aina saada ensimmäisen poikansa Valtiaana, vanhan perinteen mukaan. Kuten aiemmin mainittiin, kaksoset, Eledán ja Elemán, syntyivät avioliiton ulkopuolella, sillä Elos tahtoi säästellä myös naimisiin menoa. Samoin hän ei koskaan ottanut vastaan mitään arvonimiä, tai asemia, tahtonaan keskittyä yksin Valtiuteen, jota hän odotti koko sydämestään.

Myönnettäköön tässä, ettei ole täysin väärin sanoa, etteikö Elos-eán Anthirio olisi seonnut vuosikymmeninä ennen kuolemaansa, eikä myöskään, että niin kutsutulla Syysennustuksella olisi ollut merkittävä vaikutus hänen kohtaloonsa.

Moni on nyt unohtanut ennustuksen, myrskystä saapuneen muukalaisen ja hänen sanansa. Mutta kirjoittaja ei ole unohtanut, ja tulee muistamaan ne aina. Niin sekä Melennonin että hänen esikoisensa kuoltua, tuli aika valita uusi Valtias. Kun testamenttirasia avattiin, paljastui että Melennonin testamentissa luki kuin lukikin aina Eloksen nimi, eikä hän viimeisinä suruntäyttäminä päivinään nimennyt enää toista seuraajaa. Siispä Istuin kerääntyi kokoon, löytääkseen uuden valtiaan. Eloksen vanhin elävä poika, Eleboros ib-Abdelinne oli hyvin nuori tällöin, joten Valtiutta tarjottiin Melennonin vanhimmalle elävälle pojalle, Emínille. Kyvanin ja Caedanin suurkuninkaat ehdottivat kastetta Aamulinnulle, jonka he tunsivat, ja jota he väittivät hyväksi mieheksi. Aamulintu ei kuitenkaan ansainnut Valtiutta, ja teki täysin selväksi, ettei ollut kiinnostunut siitä. Niinpä hänen ohitseen valittiin nuori Eleboros Elheirion, jonka vakaa ja vankka kausi näki monta hyvää, rauhallista ja onnellista vuosikymmentä Valeronissa.

Kirjoittaja on monesti myöhemmin miettinyt Syysennustusta. Miten se vaikutti niihin, jotka kuulivat sen? Oliko ennustus totta? Oliko itseasiassa mikään mitä muukalainen sanoi totta? Oliko se järkevää, vai tuulesta tempaistua sepitystä? Uskoivatko ihmiset oikeasti siihen, ja jos uskoivat, uskoivatko he todella, etteivät olisi voineet muuttaa kohtaloitaan? Miksi Emín-anda Náhran kieltäytyi Valtiuudesta? Uskoiko hän todella, ettei hänestä voisi tulla koskaan Valtiasta, kuten Syysennustuksessa todettiin. Entäpä hänen veljensä, Emrin-neile Samlás, joka nuoruudessaan otti innokkaasti osaa Istuimen toimintaan, ja rakasti Valeronia koko sydämestään, vain hylätäkseen sen myöhemmin, muuttaessaan Belanbókseen hoitamaan isoisänsä tiluksia? Oliko totta, ettei kumpikaan veljistä halunnut Valtiutta? Pelkäsivätkö he kuolevansa, jos hyväksyisivät Melennon Elheirionin istuimen? Tämä ei ollut asia, josta Emín ja Emrin koskaan puhuivat, eivät muutoin kuin sanattomina katseina. Kenties he pelkäsivät jotain muuta? Sitä, että joutuisivat myöntämään, ettei heidän rakkaan veljensä Eloksen rappeutumisesta voitu syytää muuta kuin häntä itseään? Tai että pelkillä sanoilla oli niin suuri voima ja vaikutus heihin, että se ajaisi heidät hylkäämään kohtalonsa... että he pelkäsivät Syysennustusta. Tai kenties ajatus siitä, että ylempi kohtalo ohjasi heitä, heidän omista päätöksistään huolimatta, oli liian hurja kohdattavaksi? Muutto itään ja Valtiuden hylkääminen, ne olivat asioita, jotka tuntuivat omilta päätöksiltä, ruorilta elämän veneessä. Kaikkein kauheinta oli Emínille ajatus siitä, mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi koskaan esittänyt kirottua kysymystään muukalaiselle, tuona elokuun myrskyisenä iltana. Miltä maailma silloin olisi näyttänyt? Oliko hän todella syyllinen tähän kaikkeen? Hän ei tiedä sitä vieläkään.

Edeltävä teksti on kopioitu prinssi Emín ib-Abdelinnen itse kirjoittamista muistelmista. Mainittakoon että tekstin loppupuolilla on totta tosiaan kohta, josta on revitty irti muutamia sivuja. Näitä puuttuvia sivuja ei olla onnistuttu löytämään, ja ne täytyy olettaa kadonneiksi, luultavimmin tahallaan tuhotuiksi.

-Arim bin Mustaffir, Vanhempi Kirjuri