Aika muuttaa maailmankatsomustamme. Asiat, jotka vaikuttavat nyt itsestäänselviltä, voivatkin todistautua perusteettomiksi mielipiteiksi, ja ihmisen luonne ailahtelevaksi. Harmiksemme tällainen epävarmuus ei ylety vain pieniin, jokapäiväisiin asioihin, vaan merkittäviin kulttuurisiin rakenteisiin, jotka määrittelevät historian käännekohtia. Niin myös Serenkai, joka ammoin oli jalo ja arvostettu valerin keskuudessa. Tuo aika ei ole niin kaukainen kuin moni nyt luulee, ja vielä Mudhallamin ensimmäisen sodan aikaan pidettiin Serenkaita koko Valeronin ritariston esikuvana. Ylväs oli Serenkai, ja sen jäsenet muodostivat uljaan vartion Valeronin eteläisille rajoille. Tuhansia vuosia se piti vahtia erämailla, järjestyksen ja sivistyneen yhteiskunnan reunalla, turvaten pohjoisten sisartensa selustan intohimolla, joka sai muut ritarilliset järjestöt nöyrtymään sen edessä.

Kaikki tämä muuttui Mudhallamin toisen sodan mukana, vain muutamissa, katkerissa vuosissa, kun kerran niin kunniallisesta järjestöstä muuttui jotain, mikä nostatti koko Valeronin sitä vastaan; jotain niin kitkerää, että se riitti hautaamaan loistokkaan muiston alleen. Serenkai petti Valeronin ja sen Valtiaan, ja liittyi Alatolin shalakien ja vallankumouksellisten joukkoon, vastarintaan Istuinta vastaan. Niin yksi sukupolvi riitti musertamaan tuhansien vuosien perinnön. Sitä, kykeneekö järjestö koskaan toipumaan iskusta, ei voida varmuudella sanoa. Sen kaltainen arvuuttelu jääköön historioitsijoiden ja kirjurien käsistä ennustajille, ja niille, jotka pitävät itseään viisaampina kuin ovat.

Serenkai on muinainen. Sen äärimmäisten juurien esittämiseksi tulisi avata koko Alatolin historia sen varhaisimmista päivistä. Tässä ei niin ehditä tehdä, mutta sanottakoot vain, että Serenkai oli alusta asti monimuotoinen. Alatolin ensimmäiset kansat yhtyivät ja ystävystyivät Qanin-meren toiselta puolelta saapuneiden kaffarien kanssa, ja muodostivat uuden ja erikoisen kansan. Nämä olivat sivistyneitä ja rauhallisia ihmisiä, jotka rakensivat tuon maan rannikoiden mahtavat kaupungit jo esihistorian sumuissa. Kaikki kansat eivät kuitenkaan olleet kuten he, ja uusia, väkivaltaisia ihmisiä saapui Alatoliin idästä ja etelästä. Nämä kävivät sotaa keskenään, ja ajoivat ajallaan rannikoiden asukkaat kaupunkiensa muurein taakse suojaan, ja lopulta jopa pois mantereelta, Alatolia ympäröiville saarille. Täällä he olisivat turvassa, sillä hyökkääjien kerrotaan pelänneen avointa merta. Tärkein näistä saarista oli Kovaskarin (Kavaskur/Kabarach) saari, josta syntyisi se ryhmä, jota me nyt kutsumme Serenkaiksi.

Kovaskarin saari oli nimittäin tällöin kovempi ja kurjempi kuin Alatolin rannikko, ja se teki kansastaan lujemman. Lisäksi niin kutsutussa Alatolin ihmeessä, saapui sinne myös uusia kansoja. Sellaisia kansoja, jotka olivat aikanaan sotineet rannikon asukkaita vastaan, mutta jotka oli myöhemmin syrjäytetty heitäkin väkivaltaisempien ihmisten toimesta. Kovaskarin saarella ei muisteltu menneitä, vaan kansat yhdistyivät toisiinsa, muodostaen jotain täysin uutta. Selkein uusi piirre oli saarelle syntynyt sotilaskulttuuri. Nämä kutsuivat itseään nimellä Kabaskaeri, tai Vashkaeri, sillä he ensimmäisinä hylkäsivät vanhan kulttuurinsa, ja omaksuivat uuden ja erityisen identiteetin kotisaarensa mukaan. Vashkaeri oli sotaisa joukko, ja heidän mielensä teki kostaa Alatolin vallanneille kansoille, ja käydä sotaa heidän kanssaan. Ankarasti he kiusasivat näitä kansoja, tehden nopeita ryöstöretkiä mereltä, minne rannikkolaiset harvoin uskalsivat heitä seurata. Näitä sotureita ja konkistadoreja alettiin kutsumaan nimellä Varankai. Varankaista tuli väkevä ja pelätty, mutta koskaan ei heidän mahtinsa riittänyt tekemään todellista vahinkoa vihollisille, ja kotimaan uudelleenvaltaaminen eli vain haikeana unelmana heidän mielissään.

Varankain, ja koko Kovaskarin kansan kohtalo tulisi muuttumaan kolmannella Aikakaudella. Paikolaiskansa, lähinnä Kafaroksen ja vasta Imperiumiin liitetyn Suttlannin kautta piti yhteyttä Imperiumin kanssa. Vuodesta toiseen se anoi Valtiaankaupungin Istuimelta apua ahdinkoonsa. Tämä kävisi viimein toteen, 18-vuotiaan Rinnevīr Elheirionin kukistettua pohjoisen Saradin. Valtias, jota kutsuttiin jo nuoruudessaan Valloittajaksi, oli tuskin saanut tarpeekseen sodasta, eikä vielä tyytynyt voittoihinsa. Siis Selmenin kauppiaiden, jotka olivat jo vuosia juonineet Kovaskarissa, ja tahtoivat käydä kauppaa Alatolin kautta, kehottaessa Valtiasta sotaan, hän suostui. Valloittaja otti osakseen ohjata kokeneen ja sodassa karkaistun legioonansa etelään.

Rinnevīr saapui voimalla, ja koko pohjoisen mahdin loistossa Kovaskariin, tehden vaikutuksen saaren kansaan, ja hurmaten erityisesti Varankain, joka näki saapuneen sotavoiman esikuvana kaikesta siitä, mihin he pyrkivät ja mitä he tahtoivat. Niin suurin osa varankaista liittyi legioonan joukkoon, ottaakseen osaa sotaan menetetyn kotinsa puolesta. Hyökkäys alkoikin At-el-Sānin saarelta, johon Varankai oli perustanut mahtavan tukikohdan, josta se oli jo vuosia ryöstellyt Alatolin rantoja.

Sota oli nopea, ja Rinnevīrin legioona ylivoimainen. Mutta jopa pohjoisen mahtavat, raskaasti panssaroidut soturit eivät vetäneet siinä sodassa vertoja Varankaille. Varankai hyökkäsivät kuin eivät olisi tunteneet pelkoa, sellaisella intohimolla ja voimalla, ettei Arzakai, joka oli maata asuttava paha kansa, mahtanut heidän voimalleen mitään. Siinä sodassa kaksi kansaa hurmasi toisensa. Varankai rakastuivat Valeronilaiseen kulttuuriin, sen kehittyneeseen sodankäynnin taitoon, aseteknologiaan ja byrokratiaan. Imperiumi taas kiintyi Varankain intohimoon, joka muistutti sitä legendaarisista sotureista, urhoollisesta taisteluhengestä, jonka moni näki liialti kadonneen pohjoisesta Arinothin, ja sitä seuranneen Elliorin-valtakunnan kadottua. Rinnevīr, joka erityisesti tykästyi Varankaihin ja sen henkeen, antoi heille erityiskohtelua, ja rakennutti heille linnakkeita Alatolin rannikolle. Niin perustui järjestö, joka oli kaikessa paitsi nimessä Serenkai. Rinnevīr ei sitä hallinnut, eikä määritellyt sen sääntöjä, vaan antoi sotureiden itse järjestäytyä muotoon, johon lystäsivät.

Tuhansia vuosia piti Varankai rauhaa Alatolissa, eikä sortunut, vaikka valta ja kulttuuri vaihtui heidän ympärillään. Ja sanotaan, että vaikka Alatolissa, ja erityisesti sen valloittamattomassa sisämaassa oli paljon sellaisia, jotka vihasivat imperiumia, ja tahtoivat harjoittaa kannibalismia ja orjuutta, eivät he uskaltaneet haastaa Serenkain mahtia. Tämä huolimatta siitä, että vanhojen Seledorilaissotien aikana oli merivaltakunta moukaroinut rannikon kaupunkeja, lisäten koskemattoman sisämaan mahtia.

Varankain pitkä loisto tulisi loppumaan kolmannen ajan lopulla, kun Varankai koki historiansa suurimman vastaiskun. Askatar, eli Kauar’Askatarrach, Kovaskarin suuri tulivuori purkautui tuhoisasti, tehden saaresta miltein elinkelvottoman. Tässä katastrofissa sanotaan kuolleen suurin osa Varankaista, ja paljon heidän taitoaan ja tietoaan katosi hetkessä tuleen ja myrkylliseen savuun. Harvat selviytyjät pakenivat At-el-Sānille, mistä tuli heidän uusi tukikohtansa. Järjestö ei kuitenkaan koskaan tulisi toipumaan musertavasta katastrofista, ja sen ote Alatoliin heikkeni huomattavasti. Tätä, ja Imperiumin heikentymistä Valtiaiden koitoksen aikana hyödyntäen, Alatolin herrat, paikalliset hallitsijat, jotka kutsuivat itseään shalakeiksi ottivat Alatolissa vallan, syrjäyttäen Varankain sen valta-asemasta. Jos Imperiumi olisikin pystynyt auttamaan, se tuskin olisi niin tehnyt, ja ajatuskin siitä, että jalo ja väkevä Varankai olisi syrjäytetty nähtiin naurettavana kaukana pohjoisessa. Nämä harhaluulot kuitenkin kostautuivat, ja shalakit syöksivät Alatolin kaaokseen. Orjuus, korruptio ja hirvittävät uskonnot ottivat siellä vallan, myös paikoissa, jotka vetivät kerran sivistyksessä vertoja pohjoisen suurille metropoleille. Varankai, joka oli nyt huomattavasti heikentynyt ei luovuttanut, vaan soti urhoollisesti ylivoimaista vihollista vastaan, mutta turhaan. Vasta niin-kutsuttu Semmuntain Verilöyly herätti Imperiumin huomion. Kaksikymmentä kaksi Varankain ritaria puolusti Mudhallamin rannikolla karanneista orjista muodostettua pakolaisleiriä. Shalakit hyökkäsivät leiriin, ja surmasivat suurella ylivoimalla jokaisen sotureista. Kahdestakymmenestä kahdesta kymmenen napattiin elävänä, ja heidän kohtalonsa oli hirvittävä. Shalakit amputoivat heidän kätensä ja jalkansa, ja polttivat heidät elävältä, suurten pronssisten uhrilehmien sisällä. Shalakit kunniakaarteineen söivät paistetut ruumiit, ja loput Varankaista, ne, jotka eivät onnistuneet pakenemaan, surmattiin. Osa Mudhallamin pakolaisista onnistui kuitenkin pakenemana Varankain uhrauksen vuoksi, ja saapuessaan Kafarokseen meren toisella puolella, kertoivat hirvittävän tarinansa eteenpäin. Tiedetäänkin kertoa, että yksi näistä pakolaisista oli nimeltään Yuppō, joka tultaisiin kerran tuntemaan nimellä Kainennon Elheirion. Tätä ei Imperiumi voinut enää jättää huomiotta, ja mahtava voima nousi pohjoisesta etelää vastaan.

Ilandir Elheirionin sotaretki kohdisti shalakeihin niin käsittämättömän sotilasmahdin, etteivät he voineet edes unelmoida voitosta. Tällöin valloitettiin ensimmäisen kerran Alatolin sisämaat, ja shalakit alistettiin nöyryyttävällä ylivoimalla. Ja jälleen kerran oli Imperiumin sotajoukkojen etuvartiossa Varankai, jota johti nyt järjestön kerran pelastama mies, Yuppō, eli Mazhabahavi, jonka Ilión, Ilandirin poika oli adoptoinut. Niinpä kun sota loppui, sai Varankai jälleen erityiskohtelua, ja siitä tehtiin Alatolin suurin sotilasmahti. Se perustettiin uudelleen, Galagoksen kaupunkiin, ja sen nimeksi tuli Serenkai.