Elezarran Elheirion polveutui suorassa, patrilineaarisessa linjassa Kyriannon Elheirionista, Kirbanesta, joka oli hänen isoisänsä isoisä. Kirbane puolestaan oli ilmeisesti Naritárion Elherionin pojanpoika, ja täten omaa sukuaan Nossennen. Melennonin isoisänsä Valendun oli Gendelionin, Kirbanen nuoremman pojan poika, ja täten Valtiuus ohitti luonnollisesti Valendunin haaran, hänen veljensä Valannonin eduksi. Kahden haaran suhteet pysyivät kuitenkin aina erittäin läheisinä, ja koko suku asutti Valtiaankaupunkia hyvässä sovussa. Valtiuus siirtyi Valannoin jälkeen hänen kaksospojilleen, Palannonille ja Adannonille. Soturi Valtiaat jakoivat Elheirionin kasteen ja aseman, ja hallitsivat pitkään Valeronin Istuinta. Heidän merkittävien miekkaretkiensä vuoksi Valeronin hallinto nojasi usein kahteen eri tukeen: kaksosten serkkuun Mírosaan, ja tämän nuoreen tyttäreen Elezarraniin. Tuona aikana puhuttiinkin, osittain salaisesti, Valeronin tribunaalista, jossa kolme hahmoa Mírosa, Elezarran ja Nennos di Libbona, toimivat Valeronin valtionhoitajina. Siispä, kun Adannon veljensä kuoltua luopui Valtiudesta, oli Elezarran, jolla oli jo kokemusta hallitsemisesta, luonnollinen valinta perijäksi. Kumpikaan veljistä ei nimittäin onnistunut hankkimaan lapsia.

Näin Elezarran an Eleandir kastettiin Elezarran Elheirioniksi, ja uusi aika koitti Valeronissa. Moni pitääkin Valeronin äidin hallintokautta yhtenä rauhallisimmista ja vauraimmista koko Valeronin historiassa. Elezarran nai suurimman ihastuksensa, pohjoisen miehen nimeltään Hanhelm. Hanhelm Hannessen oli aikansa suurimpia sankareita, ja tuli tunnetuksi jo nuoruudessaan urotöistään. Hanhelm toimi suurimman osan vaimonsa Valtiudesta hänen aseenkantajanaan, ja täten Valeronin Komennonhaltijana. Heidän sukunsa oli virallisesti Hannandon, jonka he yhdessä perustivat, mutta sekä Melennonia että hänen lapsiaan pidettiin yhä vankasti osana Kirbanen sukua.

Elezarranille ja Hanhelmille syntyi monia lapsia, heidän pitkän ja onnellisen avioliittonsa aikana. Suurin osa näistä kiintyi nopeasti enemmän isäänsä, ja he ratsastivat tämän seurassa ritareina, kuin he olisivat syntyneet metsästämään pettureita. Näin he tutustuivat myös setäänsä, eläköityneeseen Valtias Adannoniin, jolla oli suuri vaikutus erityisesti poikiin. Muista lapsista oli aina erillään Melennon, joka kiintyi enemmän Valtiaankaupungin seurapiirielämään, ja tuli tunnetuksi ylemmän aateliston piireissä teinivuosinaan. Moni ritari oli valmis taistelemaan ja kuolemaan saadakseen isänsä puolesta pitkän ja äitinsä puolesta kauniin Melennonin suosion. Niin, Melennonin villi lapsuus, joka sisälsi myös paljon sellaisia kohuja, jotka on jo myöhempinä aikoina unohdettu, aiheutti huimasti päänvaivaa hänen vanhemmilleen. Kumpikaan heistä ei pystynyt täysin samaistumaan perheensä mustaan lampaaseen. Elezarran oli syntyjään kuulias ja kunnollinen, ja esitti itsensä siveellisesti ja arvokkaasti. Samoin teki Hanhelm, joka villistä sielustaan huolimatta eli elämäänsä nuhteettomasti, eikä kärsinyt typeryyksiä. Erityisesti harmi viattomille kansalaisille oli jotain, mitä pariskunta ei tyttäreltään hyväksynyt, ja he kurittivat häntä suorasanaisesti. Tällä oli merkittävä vaikutus nuoren tytön kasvuun, eikä Melennon löytänyt tukea omasta perheestään. Sen sijaan hän kääntyi huonojen vaikutteiden pariin, ylpeiden aatelispoikien ja huono käytöksisten kaunistelijoiden puoleen, jotka pyrkivät hyödyntämään Valtiattarentytärtä keinolla millä hyvänsä.

Mainittakoon tässä sellainenkin tapaus, jossa Melennon oli epäsuorasti aiheuttaa Susipapin, Mundus Menderickin kuoleman. Susipappi, joka oli saapunut Elezarranin hoviin jo nuorena, oli tunnettu viisaudestaan ja oikeudenmukaisuudestaan, ja sai paljon huomiota Valtiattarelta ja Hanhelmilta. Tämä kateus, yhdessä useiden yhteydenottojen kanssa, johti siihen, että Melennon valitti ääneen Caedanin prinssi Valden Combleyn ja kreivi Thomas Lathaerin kuulleen Munduksesta. Kunniansa todistaakseen kaksikko keräsi joukon sotureita, ja yllätti nuoren Munduksen Valtiaankaupungin ulkopuolelta. He hakkasivat hänet, ja luulivat tappaneensa, mutta Mundus selvisi, ja ajelehti joen mukana alas etelään, mistä hänet viimein löydettiin. Combley ja Lathaer saatiin kiinni teosta, ja he paljastivat tarkoituksensa. Mundus kiisti miesten syyllisyyden, tahtoen unohtaa tapahtuneen, mutta totuus ei jäänyt Istuimelta salaan. Combley ja Lathaer selvisivät anteeksipyynnöllä ja raskaalla lunnaalla, jonka Mundus lahjoitti hänet löytäneille kalastajille. Mutta Melennonin osaa ei Mundus saanut sanoillaan kevennettyä, ja tyttö sai tuta äitinsä raivon.

Kenties vielä Mundus Menderickinkin tapausta merkittävämpi oli sir Donald Henry Mirnen kohtalo. D.H.Mirne oli huono onninen ritari, joka tuli Valtiaankaupungissa tunnetuksi ruosteisista panssareistaan, ja köyhyydestään. Vanha mies oli tunnettu, ja jokseenkin pilkattu ihminen kaupungin kaduilla, ja sai ruokansa lähinnä hyväntekeväisyytenä paikallisista majataloista. Eräänä iltana hän sattui samaan majataloon, jossa Melennon vietti salaa aikaa joidenkin nuorten aatelisten kanssa. Porukka, joka koostui lähinnä alaikäisistä, oli hiipinyt sisään kenenkään huomaamatta. Nähdessään siellä Donaldin, Melennon ja hänen seuralaisensa valittivat miehen hajusta, ja nauroivat tälle, sillä hän nukkui pöydässä sammuneena. Näin he saivat ajatuksen. He varastivat miehen tavarat, ja häneksi pukeutuneena murtautuivat majataloihin, ryöstääkseen ne puhtaaksi alkoholista. Jo tällöin oli Melennon nuoruudestaan rauhoittunut, eikä tahtonut ottaa osaa kiusaan. Hän ei kuitenkaan vastustellut, vaan seurasi ystäviään pahanteossa, joskin vastenmielisin odotuksin. Rötökset tulivat nopeasti vartioiden tiedoksi, ja he löysivät tunnistettavan ritarin makaamassa sammuneena Valtiaankaupungin kadulta. Mirne pidätettiin, ja häntä vaadittiin korvaamaan varastettu ja rikottu omaisuus. Kaiken lisäksi nuoret heittivät hänen aseensa ja tavaransa jokeen, paetessaan voitokkaina yöhön. Donald Henry Mirne löydettiin hirttäytyneenä kahden päivän jälkeen, sellinsä pimeydestä. Tilanne todistautui kuitenkin alati hirveämmäksi Melennonille. Prinsessa sai nopeasti oppia D.H.Mirnen todellisen tarinan. Mies oli ollut alhainen aatelinen, joka oli menettänyt perheensä petturiritareille. Tämän jälkeen hän oli myynyt tavaransa, ostaakseen sotisovan ja miekan, ja lahjoittanut loput pois. Vuosikymmenet hän oli ratsastanut ritarina, suojellen Valeronin kansalaisia, ja varmistaen ettei kukaan muu joutuisi kokemana hänen kohtaloaan. Mirne oli ollut vaikuttava ritari, mutta koki traagisen kohtalon uransa loppuvaiheilla. Hän oli saanut päähänsä kovan osuman sotavasarasta, jonka seurauksena hän kärsi jatkuvista psykologisista ongelmista. Narkolepsia, jatkuva päänsärky, liikkumisvaikeudet ja kaatumakohtaukset vitsasivat häntä viimeiset kymmenen vuotta hänen elämästään, eikä hän kyennyt enää elättämään itseään ritarina. Tämän ymmärtäminen oli viimeinen tuomio Melennonille, joka vaipui syvään masennukseen. Sanotaan, että hänen jo muutoksessa ollut persoonallisuutensa muuttui nyt täysin, ja aiemmin villistä ja vastarintaisesta lapsesta tuli hiljainen, mietteliäs ja yksinäinen tyttö, joka pysytteli lähinnä omissa oloissaan. Tänä aikana, ikävuosina kuudentoista ja kahdeksantoista välillä hänen kuvansa muuttui, ja häntä alettiin kutsumaan nimellä Yölintu, sillä hän kulki usein öisin Istuinpalatsin muureilla. Tuona aikana hän myös ystävystyi, ja mahdollisesti rakastui Mundus Menderickiin, joka auttoi häntä hänen pahojen aatteidensa kanssa. Munduksen kannustamana Melennon myönsi tekonsa, ottaen täyden vastuun Donald Mirnen kohtalosta. Mundus ei kuitenkaan antanut tämän tapahtua, vaan paljasti salaisesti Elezarranille totuuden asiasta. Kukaan voi tuskin varmuudella sanoa, miksi Susipappi puolusti Melennonia; kenties hän näki jo silloin nuoressa prinsessassa mahdollisuuden tehdä kaiken sen hyvän, mitä hän myöhemmin teki. Mundus oli hänen vahvin tukensa, muttei kuitenkaan koskaan kokenut mitään romanttisia tunteita tulevaa Valtiatarta kohtaan.

Niin Melennon kasvoi, ja eli vuosia yksinäisenä, hiljaisena ja avioitumattomana prinsessana. Melankolia väritti hänen päiviään, ja vain runous ja kirjoittaminen auttoivat häntä selviytymään. Toisaalta hän alkoi myös ottamaan osaa Istuimen toimintaan, ja lähentyi huomattavasti äitinsä kanssa. Melennon oli taitava kirjoittaja ja lukija, ja hän oppi nopeasti ulkoa paljon Valeronin laista, mikä miellytti hänen äitiään. Siitä hän sai lopulta elinvoimansa ja energiansa, ja moni alkoi kutsumaan häntä jopa viisaaksi.

Kaikkein näkyvin muutos Yölinnun elämässä tapahtui kuitenkin vielä myöhemmin. Kolmenkymmenen vuoden iässä, matkustaessaan äitinsä kanssa ulkomailla, tapasi hän Lavestrassa vieraillessaan Itämaisen prinssin. Nesé-Eile Alinde oli Belanbóksen prinssi, mutta läheistä Valeronilaista sukua. Mies, jota kutsuttiin Marmoriprinssiksi, oli varakas ja maata matkannut mies, joka oli intohimoisesti mukana Ifenlad-kauppaliiton toiminnassa, isänsä kautta. Alinden suku periytyi Aulorionin Valtiaallisesta perheestä, sillä heidän perustajansa Alindiar oli Bíthilindion Elheirionin puoliveli, ja kenraali, joka asettui asumaan Belanbókseen varhaisten Seledorilaissotien aikana.

Tarinoiden mukaan Melennon ja Nesé tapasivat keskiyöllä, kohdaten pimeillä muureilla, tunnistamatta toisiaan. Heti he rakastuivat, keskustellen aamuun asti filosofiasta, runoudesta, uskonnosta ja ihmisyydestä, erkaantuen vasta auringon noustessa, yhä täysinä muukalaisina. He kuitenkin kohtaisivat uudelleen, tällä kertaa Valtiaankaupungissa, ja tunnistivat toisensa, eivät vain tuntemattomina hahmoina yössä, vaan Valeronin ja Belanbóksen prinsessana ja prinssinä. He lupautuivat toisilleen, ja avioituivat nopeasti vanhempiensa siunauksella.

Melennon ja Nése matkustivat yhdessä tuhansia peninkulmia, vieraillen kaikkialla Valeronissa, mutta myös etelässä Leebremissä, idässä Sebatosissa ja jopa lännessä Seledorissa. Sanotaan että heidän rakkautensa ylitti jopa Elezarranin ja Hanhelmin rakkauden, eikä mikään kyennyt erottamaan heitä. Pian he asettuivat Valeroniin, ja saivat kolme poikaa, Elos, Emín ja Emrin. Tuota perhettä, jossa yhdistyivät Kirbanesta periytyvä Hannandon, ja Alinde, alettiin pian kutsua nimellä ib-Abdelinne. Sen nuorukaisista tuli kaikista tuttuja Valeronin herroille, ja toisin kuin setänsä ja tätinsä, ottivat he kukin aktiivisesti osaa Istuimen toimintaan jo heti nuorina. Ib-Abdelinnen perhe on myös hyvin erikoisen näköinen. Heidän pituutensa vaihtelee huomattavasti, mutta ulkonäöltään he muistuttivat toisiaan paljon. Ib-Abdelinnet tunnettiin hyvin kauniina ihmisinä, joiden silmät olivat Nésen jälkeen kullakin smaragdin vihreät, jopa häiritsevän kirkkaat, ja hiukset vaaleat, kuin märkää hiekkaa. Ainoastaan prinssi Elmeranin ulkonäkö erosi tästä, sillä hänen hiuksensa olivat punaiset, ja silmänsä kirkkaan siniset.

Nesé ib-Abdelinne kuolisi nuorena, vain neljäkymmentävuotiaana. Hän oli sairastunut vakavasti tautiin, joka teki syömisestä hyvin vaikeaa hänelle. Tauti itsessään ei kuitenkaan Marmoriprinssiä kaatanut, vaan hän hukkui Valednonilla, Solonin saaren edustalla suuren myrskyn tuhotessa hänen laivansa. Tämä johti suvun ensimmäiseen hajoamiseen, kun nuori Emrin muutti itään Belanbókseen, hoitaakseen perheen tiluksia siellä. Tämä sama kuvio on myöhemmin toistunut uudelleen ja uudelleen, ja yleensä ainakin yksi ib-Abdelinnen lapsista jokaisessa sukupolvessa jättää Valeronin matkustaakseen Itään.