Morin Egel Nesse oli mies, joka ei ollut koskaan ihaillut itseään. Itse asiassa hän ei ollut koskaan ihaillut yhtään mitään. Moni ihmettelikin myöhempinä aikoina, miten hänen kaltaisensa mies oli päässyt kipuamaan niin ylös ritariston verestä ja hiestä ruosteisia tikkaita. Ylös, ylös katonrajaan asti, sinne, mistä eteenpäin hänen kaltaisillaan miehillä ei tavallisesti ollut asiaa. Edes se ei haitannut Morinia. Joku sanoi Mutta voihan hän kutsua itseään ’sir’ , ja toinen Kyllä hänen arvonsa tunnetaan, mutta Nessen Tikkaa eivät sanat liikuttaneet, eivät suuntaan eivätkä toiseen. Hän vain teki sen mikä häneltä pyydettiin, aina, ja nuhteettomasti. Ei siinä tarvinnut olla mitään hienoa tai seremoniallista. Niin hän oli aina selvinnyt, ja se mistä kaikesta hän oli selvinnyt, teki vastaan väittämisestä vaikeaa.

Mutta tyhmä hän ei ollut, kuten moni petturiritari sai kauhukseen tuta. Ja ne, jotka Morin Nessen tunsivat, tiesivät että hän teki aina ennemmin kuin puhui, ja ajatteli ennen kuin teki. Ja ennen kuin hän puhui, hän tiesi, tai piti sitten suunsa visusti kiinni. Siispä hän ei nytkään sanonut mitään, vaan seisoi sanattomana väkijoukon edessä, käsi miekallaan leväten. Purppurainen Bírzing, jota hänen oppi-isänsä ja edeltäjänsä, Jan Haara, ja liuta muita suuria ritareita oli kantanut häntä ennen. Verenpunainen viitta lepatti tuulessa, saaden kalpean ihon näyttämään entistäkin kalpeammalta. Punaisten hattaroiden alta pilkistelevä kaljuuntunut päänahka oli vielä muutakin ihoa kalpeampi.

“Ja miksi, herra hyvä, me niin tekisimme?” kysyi ilkeäkasvoinen mies hänen edestään. Viisi soturia, urhoollisessa ryhdissä, vaikka heidän kamppeensa näyttivätkin jo ikänsä. Riekaleiset viitat ja ränsistyneet rengaspanssarit, ja miekat kuin järven pohjasta ongitut kanget, joiden ponseja ruoste jo täplitti. “Miksi veisimme teidät Kissan luokse? Hänen, joka ei ole ollut kuin reilu meille. Joka on auttanut meitä silloin, kun herrat ovat kääntäneet meille selkänsä? Kun Byrkin ja Hautzin ruhtinaat sylkivät kasvoillemme, vaikka olemme samaa lihaa ja verta”, soturi nosti leukaansa uhmakkaasti. “Ei herra. Meidän nimemme eivät ole Kuudenkirjauksessa, eivätkä niinkään Hänen Viisautensa laissa. Meidän miehemme eivät istu senaatissa, ja Istuimen portit suljetaan heidän edessään.” Morin Nesse kuunteli kiinnostuneena miesten puheita. Tarina ei ollut uusi. Samat sanat hän sai kuulla vuodesta toiseen, petturin huulilta petturin huulille. Hän huokaisi syvään.

“Älkää koetelko kärsivällisyyttämme”, murahti toinen punaviittainen ritari, Nessen vierestä. Sir Rimrick du Tols oli Nesseä pelottavamman näköinen. Pitkä ja laiha hän oli, ja hänen ihonsa oli kauttaaltaan rohtunut ja ahavoitunut. Suonet luikertelivat hänen kasvoissaan kuin laihat madot hänen ihonsa alla.

“Rauha veli!” kehotti kolmas ritari, Nessen vastakkaiselta puolelta. Tämä oli komea ja nuori, ja vihreät silmät loistivat kuin smaragdiset lamput hänen kasvoissaan. Sir Velekh Vermundilainen, jota kutsuttiin syystä nokkelaksi, astui avoimin käsin lähemmäs aseistettuja miehiä.

“Me emme tahdo teille pahaa, vai miksi luulette meidän tuoneen sanan, ennen miekkaa? Odottiko teitä tullessanne nuoli ja ase tanassa, vai kiinnostuneet kysymykset?” Soturit eivät vastanneet, mutta katselivat toisiaan mietteliäinä.

“Sanojen, herrani”, keskimmäinen viidestä myönsi.

“Sanojenpa hyvinkin, ja sanoin me tahdomme myös jatkaa”, hän sanoi. “Sillä me palvelemme Valeronin Valtiasta ja hänen Imperiumiaan. Ja siihen te kuulutte verenne ja syntymämaanne vuoksi, ja olette sen suojeluksessa. Ette palvelijoina, kuten sanoo Ankkurmaanlaki, vaan veljinä, kuten sanoo Valtiaan Elheirionin laki, joka on sitä korkeampi.”

“Hyvä on, herrat”, etummainen mies sanoi. “Minä uskon ymmärtäväni. Mutta mitä tahtoo Hänen Viisautensa, Elheirion, meidän Kissaltamme?”

“Vain puhua”, vastasi Morin Nesse nyt vuorostaan. “Sillä eikö ole totta, että hän on vasta tänä vuonna saapunut tänne?” Miehet nyökkäilivät ritarille.

“Niin kuin tiesimme”, sir Morin Nesse totesi. “Siellä mistä hän tulee, on tapahtunut jotain, mikä koskee yksin tätä Kissaa. Se on hänen yksityisasianansa, ja tärkeää laatua.”

“Me olemme suojelevaisia hänen suhteensa”, soturi sanoi. “Te ette ole ensimmäisiä, jotka ovat tulleet hänen luokseen.”

“On hyvä, että olette suojelevaisia. Minkä me vannomme, sen pidämme, olemmehan Valeronin lapsia kukin”, Nesse myönsi. “Mutta vakuutan, että tämän jälkeen ei meidän tarvitse enää häiritä häntä.” Viisikon miehet vilkuilivat toisiaan, päätyen lopulta kaikki helpottuneisiin ilmeisiin, ja heidän hartiansa rentoutuivat.

“Tämä on ehdotukseni. Viekää minut yksin hänen luokseen, sillä yksi mies tuskin häntä uhkaisi, edes teidän villeimmissä peloissanne.”

“Se on totta”, sanoi yksi viidestä, se, jolla oli valtava kyhmy nenässään.

“Olkoon niin”, myöntyi keskimmäinen sotureista, se ilkeäkasvoinen. “Mutta ystäväsi eivät saa seurata.”

“He jäävät tänne”, Morin takasi.

“Mestari hyvä!” Rimrick aloitti, mutta turhaan, sillä Morin oli päätöksensä tehnyt.

“Olkaa varovaisia”, Velekh kehotti huolestuneena, kuusikon kadotessa kuusipuiden sekaan. Viisi harmaata, ja yksi verenpunainen viitta.

“Jos hän vahingoittuu, niin minä tapan sinut!” Rimrick du Tols sylki sanat suustaan. Hän tiesi, ettei se ollut totta, sillä jo nyt oli Velekh mahtavampi kuin hän. Ja sen tiesi myös Velekh itse, joka kävi huoletta makaamaan sammaleiselle mättäälle, ja sulki silmänsä.

Sir Morin, Nessen Tikka, Castarin Palokärki, joka oli Kuolonkaartin Suurmestari, johdatettiin sateisen kuusimetsän läpi, ylitse syvien, koskien kaivertamien kanjonien, joiden seiniä peittivät sammal ja vehreät liaanit. Täällä oli monia vanhoja raunioita, jotka Ankkurmaan herrat olivat unohtaneet jo muinoin. Joskus ne olivat olleet suuria ja mahtavia, vartiotorneja, jotka katsoivat merelle. Nyt ne olivat mätiä, kiviään myöten.
“Tänne!” soturit sanoivat, ja ohjasivat Morinin erääseen raunioista. Se ei ollut sisältä mätä, vaan pikemminkin kotoisa, sillä kasvusto oli harjattu pois, ja sen tilalla oli kalliita huonekaluja. Paksuja, punaisia mattoja, ja hopeisia kynttelikköjä, jotka hohtivat kultaista valoa huoneen seinille. Ja keskellä sitä kaikkea, istui suuren ruokapöydän ääressä tutun näköinen mies. Mies, jonka kasvot Morin tunnisti kuvista ja tuntomerkeistä.
Pitkät mustat hiukset oli solmittu valtavalle letille miehen takaraivolla. Toinen iiris oli keltainen, toinen taas yön musta. Mies oli ajanut partansa kauniisti, mutta jättänyt terävät pulisongit kasvojaan kehystämään.
Nähdessään punaiseen viittaan sonnustautuneen ritarin, ei mies tuntunut tietävän mitä ajatella. Pitkään hän tarkkaili vierasta edessään, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Hiljaisuus näytti vaikuttavan miehiin hänen ympärillään huomattavasti enemmän. Poninhäntäinen mies nyökkäili hitaasti, ja huokaisi.

“Mikä on nimenne?” hän kysyi lopulta.

“Sir Morin Nesse”, punaviittainen mies paljasti, vakavaan äänensävyyn. “Hänen Viisautensa Kuolonkaartista, hänen asiallaan.”

“Aivan”, tummahiuksinen mies sanoi, hiljaa. “Silloin te siis tiedätte, kuka olen?”

“Albeír Tritz”, Morin totesi. Ponihäntä tuntui miettivän hetken, ikään kuin harkiten mahdollisuuksiaan. Lopulta hän kuitenkin jälleen nyökkäsi.

“Kenties minä olen hän”, hän sanoi, ja vilkaisi sivusilmällään oikealle. “Raivan, tule tänne”, hän sanoi, ja teki kädellään kutsuvan liikkeen. “Tule vain, älä pelkää.” Ja miehen kehotuksesta saapui oikealta hänen luokseen pieni poika. Hiukset mustat kuin isällään, ja terävät kulmakarvat yhtä lailla. Heidän silmänsä erosivat, sillä siinä missä vanhemmalla oli yksi musta ja yksi keltainen, olivat nuoren Raivanin silmät molemmat kirkkaan keltaiset, kuin hehkuvat kultapallot.

“Tahdon, että tapaat poikani”, Albeír sanoi, silittäen poikansa päätä. “Kahdeksan vuoden, ja täynnä toivoa. Hän tahtoo olla ritari jonain päivänä.” Hän nosti päänsä Nesseen, pohtiva hymy kasvoillaan. “Kenties hän näkee tänään, miten ritari toimii.” Morin Nesse ei reagoinut mitenkään. Hänen kasvonsa olivat kovat kuin kallioseinämä.

Velekh ja Rimrick eivät olleet jääneet aloilleen, vaan odottivat lähempänä, kapean riippusillan luona mestarinsa paluuta. Morin Nesse ilmestyi sillalle, kuusipuiden lomasta, kevyin mutta ripein askelin. Verenpunainen viitta liehui hänen kävellessään.

“Kaikki onnistui?” Velekh kysyi, miehen saavutettua toverinsa.

“Totta kai”, Nesse totesi, ja jatkoi matkaansa vilkaisematta edes kaksikkoon.

“Tulkaa, minun täytyy peseytyä.”